Milloin lakkaat pärjäämästä?

OLETKO AINA REIPAS, ILOINEN JA AVULIAS? 

Millaisia uskomuksia sinulla on itsestäsi? Uskotko esimerkiksi, että sinun tulee aina olla reipas ja pärjätä? Onko sinulle sanottu, että ”sinähän nyt pärjäät aina”, ”kyllä sinä tästä selviät” tai muuta vastaavaa, johon vastaat iloisella hymyllä ja sisäisellä hymähdyllä ”niin, niinpä niin, tottakai minä pärjään, selviän ja jaksan”. Oletko koskaan pysähtynyt kyseenalaistamaan omia keskeisimpiä toimintamallejasi?

Minä olen ”aina ollut reipas ja iloinen”. Jo lapsena kokemukseeni iskostui ulkopuolelta kuulemani lauseet: ”meidän Mia kyllä selviää, se on niin reipas!”. Uskoin itsekin, että olen reipas ja iloinen, aina. Olenhan sitä usein ja se on myös yksi parhaista puolistani. Olla iloinen, reipas ja positivinen. Kesti kuitenkin aika pitkän matkan hyväksyä, että ne ovat vain osa kokonaisuudesta. Iloisuudesta ja reippaudesta tuli vaatimus itseä kohtaan. Ei saanut näyttää apaattiselta, väsyneeltä, uupuneelta tai surulliselta. Se ei ollut sallittua lapsena, enkä osannut sallia sitä itselleni aikuisenakaan. Aina kun olin väsynyt tai alakuloinen pyrin siitä heti eroon tai soimasin itseäni pyrkimällä löytämään selitystä huonolle fiilikselle, usein turhaan. Mulle tunteista suru oli, ja on edelleen, ehkä haastavin. Miltä suru tuntuu, mitä on olla surullinen ja miten sen voi paljastaa toisille. Millainen minä olen kun olen rehellisesti surullinen? Mistä minä tulen surulliseksi?

Elämämme koostuu erilaisista juurtuneista toimintamalleista ja uskomuksista, jotka ovat syntyneet lapsuudessamme. Meille on sanottu, että olemme sitä tai tätä tai emme ole sitä tai tätä, emmekä saa tehdä sitä ja tuota ja niin edelleen. Jokaisella on tällaisia omaa toimintaa aikuisena ohjaavia tiedostamattomia malleja syvälle kokemukseen juurtuneena. Aikuisuudessa näistä malleista tulee joko tosia ja jatkamme niitä sukulinjassamme eteenpäin tai sitten pysähdymme niiden eteen ja katsomme niitä tutkien, onko tämä asia minulle totta tällä tavalla? Usein kyseenalaistamista edeltää jokin kriisi. Voimme esimerkiksi vasta loppuun palamisen koettuamme tajuta, ettemme me oikeasti olekaan aina reippaita vaan reippaus on meihin asetettu oletus.

Epätodet uskomukset ja vääränlaiset toimintakaavat tekevät elämästämme haastavaa. Ne lisäävät sisäistä tyytymättömyyttä ja kärsimystä. Ne vievät elämänenergiaa ja luovuutta. Ne uuvuttavat ja tekevät meistä orjiansa. Kun tulemme tietoisiksi sisäisistä uskomuksistamme ja pinttyneistä toimintamalleista, voimme purkaa ne ja vapautua niiden alta. Elämästä tulee tällöin enemmän oman näköistä, onnellisempaa ja vapaampaa.

Kun minä lakkasin olemasta reipas ja iloinen, aloin hyväksyä itseäni uudella tavalla ja vähitellen opin sietämään apaattisia tunnetilojani. Ymmärsin, että ne menevät ohi eivätkö ota minulta pois parhaita puoliani vaan ovat yhtä lailla osa minua kuin mikä tahansa mielessäni positiivisesti latautunut piirteeni. Edelleen väsymyksen ja alakulon näyttäminen esimerkiksi äidilleni on haastavaa koska en osaa vastata äidin ihmettelyyn siitä, mikä minulla nyt on. Koska ei minulla välttämättä ole mitään syytä MIKSI tunnen juuri sillä hetkellä jotain.

Tunteiden sekoittaminen ajatuksiin perustelemalla itselleen tunteita tekee niistä vain vahvempia. Hyödyllisempää on tulla niistä tietoiseksi, antaa niiden olla ja hengittää kohti tunteita. Antaa tunteen elää sinussa ja tehdä sen mikä sen tarkoitus on. Tunteet ovat parhaimmillaan sisäisen maailmamme oppaita mutta eivät sillä tavalla, että toiminnan kuuluisi seurata tunteita. Kokeile seuraavalla kerralla, kun jokin tunne valtaa sinut, pysähtyä tunteen äärelle ja antaa sen elää sinussa. Kun tunne on mennyt ohitse käy tutkimusmatkalla itsessäsi, kysy mitä tämä sinulle opettaa, itsestäsi.

Lue lisää: www.miaulvila.com